Kylmä ja pakkaset ovat tulleet myös tänne meille. Minä nautin täysin siemauksin.
Olin aamulla niin hyvällä tuulella- kieriskelin jäisessä pakkaslumessa ja juttelin koirakieltä perheelleni- sitten mua harjattiin ja Lenny rouskutti sitä iänikuista puukepukkaansa....siinä samalla sitten päätin päivittää myös blogini.  
Pääsin eilen illalla pitkälle lenkille, mutta meille leoille tyypillisesti virkistyin vaan siitä ja kun tuli aika mennä yöksi tarhaan, niin minä päätin sitten vielä lähteä omille reissuilleni. Menin tarhan seinästä läpi. Lenny ei tullu mukaan, kun reikä tuli venytettyä niin pieneksi. Se kyllä herätti kotiväen kun alkoi suutuspäissään haukkua ja ulista kun lähdin. Meillä on laitettu sellaisia lautojakin tarhan alaosaan, etten hajota sitä, mutta yksi kohta antoi kuin antoikin periksi. Meidän perheen äiti luuli että olen saanut jonkun sairaskohtauksen ja juoksi sinne kopille ihan paniikissa katsomaan kahden jälkeen yöllä, että olenko mä kuollut kun mua ei näy... Mutten mä nyt vielä sellaista...

Se ei voinut uskoa että mä pääsisin sieltä enää millään karkuun... tai en mä oikeastaan omasta mielestä karkaa, käyn vaan vähän katselemassa ympärilleni ja tulen sitten kyllä takaisin. Ne puhui, että  millainen aitaus mulla oikein pitää ollakaan- ei ymmärrä!
Kuljen kyllä vanhana koirana tien reunaa, mutta ei sais kuulemma mennä minnekään itsekseen. Olen vaan jotenkin sellainen vaeltajaluonne.
Meille hankittiin pihaan sellaiset supervahvat muovilla päällystetyt jättikoiran vaijerihihnat missä on ihan mielettömät lukot- niiden pitäisi kestää... pitäisi ainakin. Me kun ollaan tarhassa oikeastaan vain yöllä.
Se on vähän niinkuin meidän makuuhuone.
Päivisin meidän on PÄÄSTÄVÄ talon eteen, että mä voin vahtia kunnolla kotiani. Jos mä olen tarhassa niin ilmoitan pienimmänkin rasahduksen, kun en pääse sieltä kunnolla kontrolloimaan liikennettä. Talon edessä olen rauhallisempi, toki siinäkin vahdin. Mutta siltä paikalta kukaan ei pääse portista ettenkö pääsisi itse vastaan.

 Meille kuuluu ihan hyvää. Korvatulehduksen sain ja jotain supervahvoja tippoja vaivaan. Ne alkoi onneksi pian vaikuttaa. Mulle on laitettu tähän saakka kaikki tipat ilma kuonopantaa, mut eläinlääkäri sanoi että se rauhottaa koiran, vaikkei se aikoisikaan purra. No, totta puhui. MÄ en ikinä purisi meidän perheen ihmisiä, mutta kun näen tippapullon niin juoksen karkuun tai heilutan päätä, niin ettei ne meinaa osua mun korvaan sen pullonsa kanssa.
Kun mulle laitetaan se kuonopussi, niin antaudun tavallaan heti ja olen ihan paikallaan. Jännä juttu- jopa mulle itselle. Ja annan laittaa sen pussukan mun kuonoon ihan hyvin. Se helpottaa kai sitten noita meidän perheen ihmisiä.

Lenny ja minä ei juurikaan oteta yhteen, vaikka isä ja poika ollaankin. Minä olen päällikkö.  "Mamma" on sitten ylipäällikkö, isännästä puhumattakaan. Meaakin me uskotaan ja Adalle ollaan tosi kilttejä kun se on niin pieni. Se alkaa kiljuu jos tullaan liian innokkaasti sitä kohti. Sitten ymmärretään siitä ettei saa riehua...Mut vielä Lennyyn ja minuun: ollaan me pari kertaa väännetty aika kunnolla sen kans. Mut se Lenny antaa aina sitten periksi- loppujen lopuksi. Ei me väännetä kuin herkkupaloista tai ruoasta. Toisen herkkuja kun ei syödä eikä lähestytä. Me nukutaan samassa tarhassa ja muutenkin ollaan koko ajan kimpassa. Lenny joutuukin kastroitavaksi, kun sillä ei ole toinen kives laskeutunut. Nyt on odoteltu tarpeeksi kuulemma, eikä se sieltä tule. Se menee lähiaikoina sinne operaatioon. Siitä hukkuu sitten sitä uroksen hajua ja on pienempi riski et alettaiskaan oikein kunnolla vääntämään.
Mä menen siksi aikaa "mummulaan" täyshoitoon kun Lenny toipuu siitä operaatiosta.
Mun sihteerikkö on menossa Vaasaan messuille ja sanoo että nyt ei enempää kirjoittele tällä kertaa.
Se menee myymään jotain superlämpimiä sukkia ihmisten jalkoihin näiltä pakkasilta suojaamaan... mä en sellaisia tarvi kun Luoja on luonut mulle niin hyvän varustetason ihan omasta takaa!  
Ei muuta kuin oikein mukavaa adventin aikaa ja nauttikaahan talvesta- pakkasesta huolimatta!